BOOMHAUER

”Kymmenen vuoden kunniakkaaseen ikään varttunut Boomhauer työstää jääräpäisesti omaa simppeliä mutta toimivaa reseptiään. Livenä liekkeihin syttyvän yhtyeen keikalta ei tiedettävästi kukaan ole koskaan poistunut pettyneenä. Minimalismiin luottavan yhtyeen on toki typerää muuttaa tyyliään sisäänpäinkääntyneellä taiteilulla, mutta yhtyeen kolmatta levyä kuunnellessa tulee väkisin mieleen, että yhtye olisi päästänyt itsensä hieman liian helpolla.

Aikaisempia levyjä bluesmaisempi River Run Deep kuulostaa spontaanilta ja vapautuneelta. Lyhyet runttaukset eivät nojaa kehittelyyn, vaan loppuvat järjestään, kun riffit on kerrattu. Pari sovituskoukkua tai jonkinmoinen jännitteen luominen eivät tekisi kokonaisuudelle pahaa. Variaatiota 17 kappaleen kimaraan tuovat sentään muutamat keskitempoiset ja popahtavammat rallit, joiden yllä leijuu Galaxie 500:sta tutun Dean Warehamin henki.

Yhtyeellä menee huhujen mukaan mukavasti Saksan maalla, ja uusi levy on ilosanoman levittämistä varten ihan pätevä käyntikortti. Toivottavasti tämä ei merkitse kuitenkaan Krappalan toisen bändin Pocket Knifen hyllyttämistä. Levollisella tunnelmalla keikoilla hurmannut yhtye paljasti ihan uusia puolia koomikon persoonasta.”
Sami Nissinen, Soundi 02/2009


River Run Deep on juuri sellainen levy, jota kuunnellaan, kun ajellaan pitkin maakuntien teitä kohti kesän ja kotimaan kovimpia rokkifestivaaleja.
(Anne Salomäki, noise.fi, 03/2008) 4/5

”Kaikki kunnia bändille siitä, että se on edes yrittänyt rikkoa yhden sapluunan toimintatapaansa. Harmi vain, että muutokset jäävät näennäisiksi. Muutosta vanhaan on haettu jakamalla kappaleita hitaisiin (Peace Of Mind), vielä hitaampiin (This Town Means Well) ja perinteisiin nopsiin Boom-paloihin (Up On The Roof). Tuloksena ei kuitenkaan ole vireämpi kokonaisuus, vaan Me Think OK! kuulostaa siltä, että biisejä on valittu kiintiöiden perusteella. Ainoa todellinen kehityksen merkki ovat kantrirock-vaikutteet, joita olisi kuullut rumpali Mikko Lappalaisen tietotaidon tuntien mielellään enemmänkin.

Vaikka biisit eivät ole pituudella pilattuja, erottuvat täyteraidat silti kiusallisen hyvin. Siinä ei soundin ruuvaaminen rosoisemmaksi auta, kuten Load Of Troubles II osoittaa. Pituutta levylle on yritetty lisätä väkisin. On tietysti kyseenalaista kritisoida bändiä siitä, että se haluaa tehdä kokopitkiä albumeita, mutta näillä konsteilla se ei onnistu. Viisainta olisi miettiä myös tuotantokysymyksiä. Dance With Your Womanin uusioversio ja Careless Bird potkivat ihan toiseen malliin, kun soundeissakin on atakkia.

Seremoniamestarina Krappala on vertaansa vailla, mutta laulajana rajat ovat tulleet jo vastaan. Nyt olisi radikaalien ratkaisujen paikka. ”Antti Luukkanen, Soundi, 03/2005


Me think OK! on vaikuttava vaikuttava albumi, joka kuitenkin vaatii avautuakseen oman aikansa. .
(Jani Peltonen, mesta.net) 4/5

“Boomhauer on reilun vuoden verran ollut usein puheenaiheena varsinkin rockmediassa. Bändin kaksi ensimmäistä ep:tä herättivät laajalti huomiota ja bändiä ylistettiin seuraavaksi isoksi rock-toivoksi. Erityisesti bändin livemenoa kehuttiin, mikä onkin kieltämättä todella viihdyttävää seurattavaa, eikä vähiten vokalisti Saku Krappalan välispiikkien ansiosta.
Debyyttialbuminsa Boomhauer päätyi julkaisemaan Stupido Recordsin kautta ja kasaan on saatu melkoinen pakkaus rockia. Boomhauer ei ainakaan sorru liian pitkien biisien väsäämiseen, vaan tyytyy mieluummin lyömään asian kuulijan kalloon kerralla ja kovaa. Levyn 16:sta biisistä viisi on yli 2 minuuttia pitkä eikä yhtään kolmen minuutin biisiä levyltä löydy. Lyhimmillään selvitään 57 sekunnissa. Biisien lyhyydestä huolimatta tai siitä johtuen ne ovat loistavia. Karppalan huumorintaju on sen verran omituista, että levyä kuunnellessa hymyilyttää vähän väliä. Itseironiaa löytyy myös roppakaupalla, parhaana esimerkkinä Silverpainted-biisi, jossa kruisaillaan hopeanvärisellä japanilaisella moottoriajoneuvolla amerikanmalliin. Loistava biisi.
Kokonaisuutena levyn ensimmäiset kuusi biisiä ovat aivan tappokamaa. Väliin tuleva Busted rauhoittaa menoa kesäisiin kukkaniittytunnelmiin. Tämän jälkeen palataan jälleen autotalliin. Huonoja biisejä on kyllä mahdotonta löytää tältä levyltä. Mukana on vain todella hyviä ja loistavia. Biiseissä on mukavasti vaihtelua, eikä levy ala puuduttaa useammankaan kuuntelun jälkeen. Ei voi kuin ylistää tätä bändiä ja toivoa, että tällaisella materiaalilla saadaan jalkaa ovenrakoon myös ulkomailla. Loppuun Ball Union –biisiä lainaten: ”I might not be the Elvis, but I’m working on it”. Yksi parhaita levyjä tänä vuonna. Suosittelen.” Tero Kallio, noise.fi, 05/2003